Alkuihmiset

Teemu Kammonen ja kyläläiset

Seikkailijoiden aika on ohi. Globalisaation airuet, musta kasvisuutejuoma ja raamattu levittävät yhdenmukaista elämäntapaa kaikkialle, mihin pääsee tavaratilalla varustettuna. Mitä sitten? Planeetamme on silti humalluttavan upea paikka ja on uskomaton etuoikeus saada kokea sen monimuotoisuutta luonnossa tai ihmisen kulttuurissa. Vaikka ilmastotalkoiden yhteydessä puhutaan matkustamisesta mitä suurimpana syntinä, ei mielestäni kyse kuitenkaan loppupeleissä ole itsekkäästä kokemushakuisesta hedonismissa rypemisestä vaan enemmänkin aidosta ja positiivissuuntaisesta oppimiskokemuksesta. En usko romanttiseen kuvitelmaan itsensä etsimisestä ja löytämisestä toisenlaisten todellisuuksien seasta tai että onnensa voi löytää etsimällä sitä toisaalta. Mutta hyvin paljon tuosta kaikesta voi oppia poissa kotoa. Vaikka elämän tendenssi on monimutkaistua koko ajan kaikilla olemassa olevilla (ja varmasti myös monilla juuri nyt olemassa olemattomillakin) tasoilla, sanoisin että yksinkertaisuudesta olen ainakin itse oppinut eniten.

Kuvaajana yritän tallentaa jotain tästä oppimisprosessista. Dokumentaarisen kuvan haaste on olla saman aikaan kokijana, tallentajana ja kenties osallistujana tilanteissa; Kameran läpi tilanteen katsominen helposti ulkoistaa itsen tapahtumista mutta monesti avoin sydän synnyttää myös hyvinkin kuvauksellisia tilanteita. Ehkä voisin sanoa, että jotkut valokuvani ovat todellakin koettu enemmänkin kuin kuvattu. Toivon, että kokemustilanteen intensiteetti on läsnä myös näissä vedoksissa. Toivon niiden olevan ikkunoita toiseen maailmaan ja aikaan ja toivottavasti ne myös opettavat jotain tai ainakin innostavat ottamaan selvää.

Kuvat Dani- ja Laniheimolaisista on ammuttu Baliem Valleyssa Irian Jayalla, Indonesiassa. Kadonneeksi laaksoksikin kutsuttu paikka on viimeisimpiä löydettyjä reliktialueita maapallolla. Saadessani komennuksen sinne kuvittelin astuvani kivikaudelle pysähtyneeseen aikaan, mutta Indonesian armeijan läsnäolo sekä runsaat kultalöydökset olivat tuoneet muassaan isoja palasia tuttua infrastruktuuria ja Wamenan pikkukaupunki eli jo murrosta kohti internetkahviloiden aikakautta. Vaati monta vuoren ylitystä ja aamusuihkua raikkaissa vesiputouksissa ennen kuin naivistinen kuvitelmani alkoi vastata enenevissä määrin todellisuutta mutta samalla myös karu totuus sumujen seasta alkoi paljastua minulle.

Papuan tiheissä viidakoissa elää paitsi kymmeniä tuhansia tuntemattomia eläinlajeja myös heimoja, jotka eivät halua tulla löydetyksi. He antavat jo semikristillistyneiden kylien hoitaa kommunikoinnin kultakaivostoimintaa valvovan armeijan- ja lääkejakelusta ja sivistystoiminnasta vastaavien kirkon lähetystyöntekijöiden kanssa. Näitä heimoja ei virallisesti ole olemassa, mutta välillä syvällä viidakon ytimessä tapasin alkuperäiselämäntyylin säilyttäneitä metsästäjiä, sotureita ja keräilijöitä, joille metsä oli antanut mitä monimuotoisimpia eväitä. Aseistus ja alastomat, sian rasvalla voidellut, arpiset kehot sekä polttavan terävä katse pistivät oman ulosantini varmasti kaikumaan epäilystä mutta intensiivinen kädenpuristus, aito hymy ja "nau-ru-a, nau-ru-a" -eli "Hei veljeni viidakosta!" -hokema viestivät vain hyväksyntää, ja usein halua tehdä kauppaa. Syötäväksi kelpaamattomalla rahalla ei Wamenan ulkopuolella tehnyt juurikaan mitään, joten vaihtokaupat ruokaan hoidettiin tulitikuilla, röökillä tai digitaalikellolla, jonka ajanotto oli jumiutunut päälle, mutta silti siitä sai hienon nilkkakorun. Oikeastaan mikään rahaa vastaanottava instanssi ei ollut alkuperäisväestön pyörittämä. Viidakossa ei rahaa tarvitse mutta toisaalta, kun kehityskoneisto pärähtää käyntiin ja iskee nopean vaihteen päälle, rahattomalla pyyhitään pöytä opportunistin paistin alta. Heimoyhteisönsä hylkimät olivat todella surullinen näky. Mikäli myyt heimon tavaroita kynyttäjille, heimo ajaa sinut pois keskuudestaan ja päädyt tien poskeen myymään niitä samoja tavaroita herra kynyttäjän orjana.

Omistamisen käsite ajan unohtamilla vuorilla on kovin häilyvä, mikä tekee alkuasukkaista varsin helpon uhrin talousjärjestelyissä. Amerikkalainen kaivosalan yritys Freeport-McMoRan Copper & Gold Inc on saanut vapaasti mellastaa alueilla Indonesian armeijan tukemana, ajaen heimot pois mailtaan ja tarjoamalla entisille vapaille miehille työtä maailman suurimmista kultakaivoksista muodollisella palkalla tai toisena vaihtoehtona kuoleman. Soturiheimot haluavat vapauttaa alueen valloittajilta ja saada oman kansallisvaltionsa itsenäiseksi. Kansallismielisyydestä ja Länsi-Papuan Aamutähti-lipun käytöstä rangaistaan ampumalla. Toistaiseksi kivääri on ollut keihästä vahvempi kansallisuuskahinoissa ja noin kuudesosa alueiden alkuperäisväestostä on jo tapettu. Kirjoitan näitä sanoja Eteläisessä Mexicossa ja tuntuu uskomattomalta, että 500 -vuotta sitten täällä tapahtuneet, kymmenen sukupolven jo tuomitsemat, röyhkeät kultaryöstöt ja kansanmurhat tapahtuvat maailmassamme aina uudelleen, ihan silmiemme alla. We can change, yeah right. Mutta ainakin muutoksesta jo puhutaan. Olen matkalla keskustelemaan aiheesta Zapatistien kanssa.

Teemu Kammonen