Taiteilijan sana

"Mitä järkeä on tehdä noin synkkiä maalauksia? Eikö maailmassa ole muka mitään positiivista?" Kysyy minulta keski-ikäinen, sivistyneen boheemisti pukeutunut kulttuuriasiantuntija. Hän tuijottaa minua nenän vartta pitkin, samalla tavalla pystyn kuvittelemaan hänet katsomassa kadulla makaavaa alleen paskonutta juoppoa.

Kyseinen henkilö kuuluu onnellisuusyhteiskuntamme koneistoon ; hän kykenee ihastelemaan satoja videoita, maalauksia ja installaatioita jotka käsittelevät tilaa, aikaa, muotoa ja aihepiirejä jotka eivät astu liikaa hänen keskiluokkaisen maailmankatsomuksensa ulkopuolelle. Kun hän kohtaa töitä jotka vievät hänet todellisuuteen joka, jopa hänelle, tulee eteen enemmin tai myöhemmin, hän hyökkää.

Ihminen on vammainen jo syntyessään, rikkinäinen, yksinäinen ja keskenjäänyt. Me emme koskaan tule tietämään miksi olemme täällä ja viimeistä henkäystä vetäessämme kohtaamme loppumme yksin. Elämä on raakaa, luopumista, kuolemista, syntymistä ja onnellisuus koostuu yksittäisistä hetkistä jotka meillä on suotu.

Hyvinvointiyhteiskunnan onnellisuuskoneisto uskottelee elämän olevan helppoa, mukavaa ja olemassaolomme unohtamista. Ironisesti tämä sama ajattelu nostaa Suomen yhdeksi pahoinvoivimmista maista euroopassa ; mielenterveysongelmiin, itsemurhiin, päihdeongelmiin ja syrjäytymiseen.

Onnellisuuskoneiston tarkoitus on seuraava, kuten monet jo tiedämme; saada ihmiset kuluttumaan. Jokainen hetki täytyy olla kliimaksi, hekuma, onnellinen ja hyvinvoiva; Tämä voidaan vain saavuttaa ostamalla tuotteita, palveluita, lääkkeitä jne.

Ihminen ei saa olla "Down" vaan kokoajan "Up". Jos menet "Down" niin annetaan sinulle lääkkeet jotka muokkaavat aivojesi kemiaa niin että olet kokoajan onnellisuuspilvessä, toimiva, kuluttava ja mikä tärkeintä et enää kykene kyseenalaistamaan koneistoa.

Onnellisuuskoneiston on helppo toimia, me kaikki pelkäämme olemassaoloa ja kuolemaa. Mieluummin emme ajattelisi sitä ja niinkuin teemme, suljemme sen laitoksiin ja pois silmistämme. On helpompaa jättää rakkaidemme ruumiit sairaalatehtaaseen käsiteltäväksi, painepestäväksi ja säiliöön tungettavaksi kuin kohdella kuolemaa sen ansaitsemalla kunnioituksella, hartaudella ja arvokkuudella. Kuoleman, elämän lihallisuuden, verisyyden ja oman ihmisyytemme kieltäminen tulee maksamaan oman veronsa. Se vero näkyy itsemurhatilastoissa, pahoinvoivissa lapsissa, nuorissa ja ihmisissä joiden sisällä velloo ammottava tyhjyys joka täytetään milloin milläkin sijaistoiminnolla.

Itse asettelisin kysymyksen toisinpäin: "Mitä järkeä on tehdä töitä jotka kuvaavat vain yhtä elämän aspektia? Mitä järkeä on tehdä töitä jotka puhuvat vain sille pienelle määrälle ihmisiä taideinstituution sisällä?" Yhtä tärkeää on ikuistaa kankaalle luonnon kauneus ja kesäinen taivas kuin pienen linnun mädäntyvä ruumis.

Onnellisuuskoneisto kieltää elävän taiteen; inhimillisen taiteen joka muistuttaa meitä olemassaolostamme ja tekee meidät heikoiksi. Taiteen täytyy kattaa kaikki elämän osa-alueet ja maailmassa riittää paljon kärsimystä mitä kuvata. Syyllistäminen ja memento mori voisivat olla vaihteeksi päivän sana kaiken sen päähän taputtelun ja materiaalisen tuottamisen keskellä joka ei selkeästi ole vienyt meitä mihinkään muualle kuin kauemmaksi omasta itsestämme.

Vihaa, rakkautta, surua, iloa, kuolemaa ja syntymää toivottaen:

Riina Hänninen

Asunnoton

Berliini 15.7 2010