Näkyväinen ja näkymätön

Valo on sähkömagneettista säteilyä. Emme voi nähdä sitä, mikä ei asetu näkyvän valon aallonpituuksille. Vain nelisen prosenttia maailmankaikkeudesta on silmille näkyvää, tähtiä ja planeettoja.

Pimeää ainetta ei voi maalata esiin. Valon johdannaiset, valottamisesta näyttämiseen, ovat myös usein käytettyjä vertauksia tietämisestä. Vain tietokykymme rajallisuutta voi hahmotella, eikä sitäkään ulkoapäin ja kokonaan.

Voltairen filosofisessa tarinassa Mikromegas (vuodelta 1752) tutkimusmatkaajat toisesta todellisuudesta saapuvat maan päälle. Maapallolta ei näytä löytyvän elämää, ainakaan älyllistä. Lopulta havaitaan mitättömiä hiukkasia, joita myös ihmisiksi nimitetään.

Mikromegas ihmettelee hyväntahtoisesti ihmistä, viisiaistista olentoa, joka älyllisten kykyjensä rajallisuudesta huolimatta osoittaa äärettömän suurta ylpeyttä. Mikromegasin planeetan asukkailla aisteja on “liki tuhat”. Saturnuksella, josta Mikromegasin sihteeri on kotoisin, aisteja on 72; “ja me suremme kaiket päivät, että niitä on niin vähän.”

Voltairen filosofisessa sadussa ihminen on pienuutensa, tyhmyytensä ja rajallisuutensa ylpistämä. Tuhataistisen näkökulmasta viiden aistin kautta havaittu todellisuus on älykkäimmilläänkin pimeä, taikauskon ja tietämyksen rajallisuuden hämärtämä. Ihminen on suurentanut oman rajallisuutensa koskemaan koko olevaista, maailmankaikkeuden mitaksi. Siitä, mikä jää tiedon tuolle puolen, tietämätön tietää varsin vähän. Tietämättömyytensä rajojen näkeminen olisi jo tietämisen alku.

Teossarjat “Punainen” ja “Musta madonna” koostuvat pyhimys- ja mystikkonaisten muotokuvista. Pyhän käsite viittaa ihmisen tiedolta piilossa olevaan, näkyväisen ja näkymättömän rajalle, miksei siis myös pimeään aineeseen.

Käsittelen tietymättömän tai pyhästä sokaistumisen aluetta varsin epäortodoksisesti, karnevalisoivasti: maalaan verikyyneleitä kynsilakalla tai annan ketsupin pursuta kalmanvalkeista silmämunista. Kuvissa on myös jäänteitä triviaaleimmasta mediakuvastosta, joka ikonien tavoin täydellistää väkivaltaisen virheettömiin kiiltokuviinsa nykyihmisen näennäistä ja näkyväistä palvovat arvot. Silti paikkakunta on harvinainen: kuoleman ja elämän samanaikaisuuden seutua, ihmeen ja ihmettelyn kamaraa.

Kuvissa on näkyvän rajalla olevia, valohämyisiä kirjainmerkkejä. Tai sokaisevaa, totutun ylittävä valoa. Tai kuolettava kärsimys, joka samalla nojaa lähes ekstaattiseen. Esillä saattaa olla kysymys, mitä ovat pyhät kirjoitukset ja kuka niistä päättää. Missä olisi teksti, joka tietäisi pimeän aineen ytimestä: tieteessä vai jumalten runosäkeessä? Merkinnöt hahmottuvat heikosti ja ovat kuolevaisilta lähes piilossa, silloin kun merkkien tulisi kertoa tulevasta, olevaisen merkityksestä tai maailmankaikkeuden mitasta.

Näkemisen ja näkyvän sijaan minua kiinnostaa usein enemmän kokeminen, aistimellisen koko pohjattomuus. Tietämisen oletetulla yhteydellä näköaistiin on myös se velka, että muut aistit on työnnetty sivuun. Tämä näkyy esimerkiksi estetiikan tieteestä: vaikka estetiikan kantasana aisthesis viittaa aisteihin ja aistimiseen, esteettinen on samastettu näihin päiviin saakka lähes yksinomaan näköaistiin, ja hieman myös kuuloon. Avaruudessa hallitsevan pimeän aineen olisi hyvä johdattaa ihminen, ei vain tietokyvyn rajallisuuden tajuamiseen, vaan myös muiden aistien tarkentamiseen, kokemuksellisuuden kokonaisuuteen.

Onko kirjainmerkkejä, pyhiä kirjoituksia, jotka näkisivät pimeän aineen halki? Ainakin nuo jäljet olisi kirjoitettu todellistumisen verellä. Kukaan elollinen ihminen ei voi päättää merkkien lopullisesta pitävyydestä, siitä onko vajaisiin ääriviivoihin tavoitettu lainkaan rajattoman luontoa.

Taide on tieteen ja uskonnon tavoin koe siitä, voiko näkyvän aluetta laajentaa. Tai: voiko pimeään, olevaisen omimpaan luontoon, mennä syvemmälle, paljastavammin. Pimeän aineen valotuksessa rajallisuuden myöntäminen ja rajattomuuden haave asettuvat väistämättä rinnakkain. Uskonto ja tiede unelmoivat lopulta samasta: unen hälvenemisestä, pimeän läpi näkemisestä.

Ulla Karttunen