Ajattelen, että tämä maailma on kaunis. Ajattelen, että tämä maailma oli käsittämättömän kaunis, ennen kuin me ihmiset nousimme jaloillemme ja aloimme voimamme tunnossa omistaa sitä, mikä ei ole koskaan ollut meidän. Samaan aikaan, kun olemme erkaantuneet siitä, mikä meissä on eläintä, olemme erakoituneet siitä, mikä meissä oli osa luontoa. Me olemme riistäneet, raiskanneet, hajottaneet ja tappaneet kaiken, minkä olemme käsiimme saaneet. Sitä ”hyvänolontunnetta” kesti aikansa.

Kauhistelemme ääneen katastrofiuutisia toiselta puolelta maapalloa ja palaamme sitten miettimään, että puna- vai valkoviiniä lihan kanssa. Kieltäydymme ajattelemasta, että olemme aitiopaikalla todistamassa tapahtumia, jotka olemme itse aiheuttaneet. Nyt 2000-luvulla jonkinlainen kriittinen piste on ohitettu ja me olemme tehneet enemmän vahinkoa, kuin pystymme ikinä korjaamaan. Ja vaikka seisomme tapahtumien keskipisteessä, me emme näe mitään. Me teemme tilastoja, laskemme todennäköisyyksiä, puhumme pitkänajan keskiarvoista, kauhistelemme hiilijalanjälkiämme, saarnaamme syntyvyyden säännöstelystä kehitysmaissa, mutta emme itse tee mitään. Se on yhdentekevää, miksi sitä kutsumme, se tapahtuu joka tapauksessa, halusimme sitä tai emme. Me olemme keskellä muutosta, joka etenee ketjureaktion lailla kohti jotain, josta me emme tiedä – vielä. Ajattelen, että maailma on käymistilassa ja eräänlainen uudelleen järjestäytyminen on jo alkanut. Me kutsumme kaikkea salaperäisesti ääri-ilmiöiksi.

Tietysti aina löytyy niitä, joiden mielestä tällainen ajattelu on synkkää, eikä johda mihinkään. Minusta se on uuden alku.

Olen pohtinut tätä muutosta teossarjassani Itäistä Pituutta, joka on jokin fiktiivinen paikka, jossa nämä tapahtumat saavat alkunsa. Teossarja on rakentunut maalauksen 21 grammaa ympärille. Maalauksen lintu on pelkkä kuori, kuollut sinitiainen, jonka sielu on jo jättänyt. Kaikki on muuttumassa, vaihtamassa paikkaa ja asettumassa uudelleen. Myös ihminen joutuu tässä muutoksessa määrittelemään uudelleen paikkansa tämän kaiken keskellä. Ajattelen, että joskus on hyvä pysähtyä miettimään, mikä oikeastaan on tärkeää; matka vai päämäärä? Minulle se on ehdottomasti matka, sillä se mikä ei ole tässä, ei ole olemassa – vielä. Mielikuvissani muutos on jonkinlaista hallitsematonta liikettä, jonka voima on sen epätodellisessa ja ennustamattomassa epävakaudessa. Fantasiamaailmassani värit ovat voimakkaita ja kontrastit teräviä. Haluan ajatella, että kaikkien uhrausten jälkeen syntyy uusi maailma, joka on inhimillisempi ja yksinkertaisempi. Sellainen, jossa vähempikin riittää tekemään meidät onnelliseksi. Teossarjaan liittyy myös tarina, jota olen kirjoittanut maalaamisen ohessa. Se on kuvaus henkilökohtaisesta matkastani paikassa x itäisellä pituuspiirillä.

Keväällä 2011, kuukausi Japanin tsunamin jälkeen
Pike Kokkonen