VIIMEISET VIERAAT – elämää autiotaloissa

Millaista tässä talossa
olisi asua,

kirjoittaa ikkunan ääressä,
antaa ajatusten juosta?

Pölyisellä pöydällä
metsähiiren jäljet,

pieni kertomus.

Risto Rasa

Ihmisten hylkäämissä rakennuksissa vallitsee surumielinen ja haikea tunnelma. Vuosia sitten autioituneet talot, torpat, myllyt ja liiterit rapistuvat sijoillaan merkkinä yhden aikakauden loppumisesta. Niiden yksityiskohdat kertovat rakentajista, kaikki on tehty käsin, huolella ja kauniisti. Joistain kodeista on lähdetty ottamatta mitään mukaan. Huonekalut ovat paikoillaan, matot rispaantuvat lattioilla, tavarat harmaantuvat pölykerroksen alle. Viimeisen asukkaan henki tuntuu leijuvan huoneissa.

Kutsumme noita taloja autioiksi, mutta niissä on elämää. Tassunpainallus pölyisellä lipastolla, nurkkaan nakerrettu pieni kolo tai kivijalan vieressä kohoava hiekkakumpu kertovat nykyisistä asukkaista. Hiiret ja lepakot, oravat, supikoirat, ketut ja mäyrät asustavat talojen uumenissa, linnut tekevät pesiään niiden koloihin ja syvennyksiin. Hylätyt rakennukset on vallattu uuteen käyttöön.

Eläimet lyövät taloihin leimansa ja tunnelmaan tulee ristiriitaa. Haikeus saa seurakseen lohduttavan ajatuksen siitä, että luonto ottaa lopulta takaisin lainassa olleen paikan. Uudet asukkaat nopeuttavat talojen tuhoa, varsinkin mäyrä, joka kaivaa perustuksia uuteen uskoon. Mutta eniten työtä tekee vesi. Kun se löytää tiensä katon läpi, alkaa talon tarina lähestyä loppuaan. Välikatto kastuu ja romahtaa. Lopulta koko talo antaa periksi luonnon voimille ja sortuu kasaksi puuta, tiiltä, rautaa ja lasia. Puu lahoaa mullaksi, tiilet murenevat ja rauta ruostuu. Vain lasi uhmaa ajan hammasta, mutta särkyy sekin palasiksi roudan myllätessä maata.

Kuluu ihmisikä ja paikalla on enää heinikon ja pensaiden peittämä kumpu. Lopulta siihen kasvaa puita ja se palaa aikaan ennen talonpaikan raivaamista. Ympyrä on sulkeutunut.

Viimeiset vieraat on kirjaprojekti, jonka alkusanat lausuttiin vuonna 2000. Vuosien varrella olemme seuranneet noin viidentoista talon elämää. Joitain hyvin tiiviisti, toisia vain muutamilla käynneillä. Olemme hiiviskelleet talojen liepeillä, istuneet lukemattomia iltoja odottamassa asukkaiden ilmestymistä, yöpyneet villiintyneissä puutarhoissa ja tyhjissä huoneissa. Olemme miettineet talojen entisiä asukkaita ja katselleet nykyisiä silmästä silmään kykenemättä pidättäytymään vertailuista näiden välillä. Emme kuitenkaan ole halunneet inhimillistää eläimiä – sen jätämme katsojalle.

Kuten jokainen suurempi valokuvausprojekti tämäkin on kasvanut ohi alkuperäisten raamiensa. Se on nostanut esiin asioita, joita ei olisi tullut muuten pohtineeksi. Se on näyttänyt mitä konkreettisimmalla tavalla kehityksen kiihtyvän vauhdin. Maailma muuttuu nopeammin kuin kykenemme tajuamaan. Vanha muuttuu ikivanhaksi muutamassa vuosikymmenessä, tavaraa hylätään kiihtyvällä tahdilla ja uusi täyttää kaikki paikat. Kiire kasvaa ja elämä monimutkaistuu, vaikka kaiken pitäisi olla uuden myötä helpompaa.

Hylättyjen talojen nurkissa asuu vielä vanha maailma, johon ei ole paluuta. Romanttinen ajatus luonnon häiriintymättömästä kierrosta ja talojen muuttumisesta sen osaksi ei sekään ole totta. Tulee puskutraktori, joka hajottaa talon. Roina viedään kaatopaikalle, piha tasoitetaan ja siihen nousee uusi rakennus. Vanhaa ei korjata.

Heikki Willamo